Opaskirja
123456789101112131415161718192021222324252627282930
1. PELIEN LUMOSSA
Afrikan tähti
Maailma oli ennen vanhaan eksoottinen paikka, näin tuppukylästä tarkasteltuna. Matkustelu ei ollut arkipäivää, ja harva suomalainen oli käynyt edes Helsingissä. Ennen television yleistymistä maailmankäsitys muodostui karttoja tutkimalla, Risto Roopenpoikaa lukemalla ja elokuvien uutispätkiä ihmettelemällä. Olympia-vuonna 1952 Helsingin kaduilla tepasteli myös muutama tumma kisaedustaja – se oli vilpittömästi uteliaisuutta herättävää ja hyvin jännittävää!
Afrikan tähti -pelin idea syntyi vuonna 1948, kun nuori Kari Mannerla (1930–2006) hypisteli Afrikan karttaa ja ihmetteli sen kiehtovia paikannimiä. Pelin ideana on etsiä 626 gramman painoista timanttia, jonka esikuva löydettiin Transvaalista vuonna 1905. Kadonnut Afrikan tähti -pelin ensimmäinen painos ilmestyi vuonna 1951. Seuraavassa painoksessa sen nimi jo lyhennettiin nykyiseen muotoonsa Afrikan tähti. Nimestä siis erottaa, onko mummolan vintillä oleva peli se ensimmäinen painos.
Peli menestyi hyvin, heti ensimmäisenä vuonna sitä myytiin 10.000 kpl. Peli on käännetty kuudelletoista kielelle ja sitä on myyty ympäri maailmaa.
Fortuna
Vanhempi kansainvälisen läpimurron tehnyt suomalainen pelihitti on Fortuna, puinen flipperityyppinen peli. Fortunan kehitteli Juho Jussila, ja tuotanto aloitettiin Jyväskylässä vuonna 1926. Peli on ollut erityisen suosittu Englannissa: I think it’s the finest of all that type of table games, tuumasi muinainenkin Walesin prinssi (Edward VIII 1930-luvulla). Fortunaa on myöhemmin valmistanut moni muukin lelupaja, ja esimerkiksi Neuvostoliitossa siitä on tehty versioita. Vuonna 1923 perustettu Juho Jussila Oy on edelleen tunnettu Jukka-puuleluistaan.
Musta Pekka on sinkku
Hullunkuriset Perheet -pelikortit tarjoavat nautinnollista ajankuvaa stereotypioineen. Pelistä on valtavasti erilaisia versioita ympäri maailmaa.
Hullunkuriset Perheet on ns. kvartettipeli, jonka aiheena voi olla eri ammattiryhmiä edustavien perheiden lisäksi jotain opettavaistakin, kuten linnut, perhoset tai sienet. Joissakin peleissä ylimääräisenä pahiksena on Musta Pekka, joka sienipelissä voi olla vaikkapa kärpässieni. Tällöin pelin häviää se, jolle Musta Pekka viimeisenä jää käteen. Suomalaisten Hullunkurisissa perheissä perhe on nelihenkinen ydinperhe, mutta esimerkiksi Ranskassa isovanhemmat ovat mukana korteissa.
Pelin synty on jäänyt arvailuksi. Tiedetään, että Saksassa sitä on pelattu 1850-luvulla. Ruotsissa peliä pelattiin ainakin 1880-luvulla, ja kohta peli tuli Suomeen. 1900-luvun alkukymmeninä pelin suosio vain kasvoi. Suomessa kaikkien tuntemat Musta Pekka -pelikortit on kuvittanut 1930-luvulla Bo Bjurström (1916–1993). Kuvitusta on sittemmin moneen kertaan päivitetty.
Mistä sitten tulee nimi Musta Pekka? Yhden teorian mukaan hän on saksalainen Musta Pekka -niminen roisto 1800-luvun alusta. Toinen teoria ehdottaa nimen tulevan Jörö-Jukka-kirjasta, jossa Pyhä Nicolaus kastaa tuhmat pojat mustepulloon. Saksaan johtaa tämäkin polku.
Englannissa Mustan Pekan sijaan käteen jää vanhapiika, Old Maid – mitäs siihen sanotte?
Monopoli
Amerikkalainen Monopoly -peli perustuu Lizzie J. Magien vuonna 1904 patentoimaan Landlord’s Game -nimiseen lautapeliin. Ajan hengen mukaan pelillä oli opetus, siinä oli kahdet säännöt ja pelaajat saivat valita kummilla säännöillä pelattiin: Sellaisilla jotka johtavat voittajan monopoli-asemaan ja muut pelaajat häviävät, vai sellaisilla jotka vahvistavat yhteisomistajuutta ja kaikki voittavat. Tarkoitus oli esitellä omistuksen keskittämisen monopoleiksi olevan huono asia. Peliä kehiteltiin edelleen, ja Lizzie J. Magie uusi patenttinsa vuonna 1924.
Charles B. Darrow esitteli pelin Monopoly -nimisenä vuonna 1934 Parker Brothersille (nykyisin osa Hasbroa), ja vakuutti keksineensä sen itse. Parker Brothers kuitenkin hylkäsi ehdotuksen yhteistyöstä.
Darrow ei lannistunut, ja apuun riensi ystävä kirjapainoalalta. Darrow myi 5000 kpl ystävän painokoneella painettuja ja käsin koottuja pelejä joulusesongin aikaan paikallisessa tavaratalossa. Ihmiset tykästyivät peliin, ja tilauksia tuli lisää. Jostain syystä Darrow sai patentoitua Monopolynsa vuonna 1935, ja lopulta Parker Brothers osti sen oikeudet vielä samana vuonna. Sittemmin pelin patentista ja alkuperästä on käyty pitkiä ja vaiherikkaita oikeustaisteluja.
Suomen markkinoille Monopoly-peli tuli Monopoli nimisenä 1940-luvulla. Lelumuseon suomenkielinen painos on vuodelta 1943, ja siinä on Helsingin kadunnimien mukana jo Mannerheimintie, joka oli vielä vuotta aiemmin ollut Heikinkatu.
2. NUKKEKOTI KULLAN KALLIS
Vaikka nukkekoteja äkkiseltään voi pitää tyttöjen leikkinä ja naisten hömpötyksenä, alun perin niillä oli hyvin miehiseen tapaan tarkoitus osoittaa perheen varallisuutta ja sosiaalista statusta. Varhaisissa nukketaloissa 1600–1700 luvuilla käytettiin kalliita materiaaleja, kuten kultaa, hopeaa ja norsunluuta. Joskus nukketalonkin esineistöä piti uhrata esimerkiksi sodan rahoittamiseen, kuten Ranskan Aurinkokuningas Ludvig XIV pahoilla mielin teki.
Nukkekodit ovat toimineet kautta aikojen opetusvälineinä tytöille talouden hoidossa. Siitä lähtien kun kirjapaino keksittiin vuonna 1492, on julkaistu lukuisia kodinhoito- ja talousoppaita. Mutta tyttöjen lukutaitoon ei ennen kummemmin satsattu – siksi nukketalo oli tarpeellinen opetusväline. Vanha nukkekoti tutustuttaa hyvin aikansa ihanteisiin, tyyliin, elämäntapaan ja sisustukseen.
1800-luvun puolivälissä nukkekodeista alkoi hiljalleen tulla leikkikaluja. Ei tosin samalla tavalla kuin tänä päivänä, harvalla oli edelleenkään varaa niin ylellisiin leikkikaluihin. Jos lastenkammarissa oli nukkekoti, sillä leikittiin yleensä kotiopettajattaren valvonnassa. Nukketalojen suosio oli huipussaan 1800-luvun lopulla, jolloin niillä leikittiin täyttä häkää jo Suomessakin.
Suomalainen nukkekaappi oli usein lasiovinen, kaappimainen, kaksi- tai kolmekerroksinen. Kaapin alaosassa oli usein yksi tai useampi vetolaatikko, jonne saattoi säilöä nukkekotitavaroita, joita juuri sillä hetkellä ei tarvittu.
1900-luvulla nukkekodit arkistuivat ja alkoivat heijastaa enemmän tavallista asumista, olivathan ne nyt tavallisten ihmisten saatavilla. Esimerkkinä arkisesta nukketalosta toimii Ruotsalainen Lundby, joka aloitti tuotantonsa vuonna 1947.
Nykyajan nukkekotiharrastaja on yleensä aikuinen, jolle harrastus tarjoaa käsityötä ja erilaisia unelmia vaihtoehtoisista sisustuksista ja todellisuuksista.
Nukkekodin mittakaavaksi vakiintunut 1:12 on melko tuore keksintö, ja viittaa vahvasti pienoismallirakentamiseen. Ennen vanhaan nukkekodeissa elelivät asukkaat, huonekalut ja muu rekvisiitta iloisessa sovussa mittakaavoista piittaamatta.
3. MEKAANISTA MUSIIKKIA
Korvat on iso ilo ihmiselle, musiikin mysteeri ja kauneuden kaipuu kuuluvat ihmisyyteen. Mekaanista musiikkia on tuotettu vuosisatoja, esimerkkeinä kellotornien kellopelit ja renesanssiajan vesiurut.
Soittorasian historia on osa kellojen historiaa. Sveitsiläinen kelloseppä Antoine Fayre patentoi soittokoneistolla varustetun taskukellonsa vuonna 1796, ja häntä pidetään soittorasian isänä. Vanhimmissa soittokoneissa musiikki oli koodattu lieriön pinnalle, jota metallinen kampa lukee.
Kun 1820-luvulla alettiin pakata soittokoneisto puiseen kauniiseen laatikkoon, syntyi soittorasia siinä muodossa, jonka nykyään tunnemme. Vuonna 1887, markkinoille ilmestyivät metallilevyllä varustetut rasiat vaihdettavine äänilevyineen. Se oli jo askel kohti gramofonia, jonka Emil Berliner esitteli yleisölle vuonna 1889.
Lelumuseon kokoelmassa on myös lasten levysoitin ”Bingola” savikiekkoineen vuodelta 1925. Mahdatko löytää sen tämän salin toisesta vitriinistä?
4. NUKKE
Nuken historiaa
Nukke on yhtä vanha kuin ihmiskunta. Ihmisellä on luonnollinen tarve tehdä ihmisen kuva. Lapsi muovaa mielikuvituksensa avulla ihmishahmon vaikka hellapuusta käärimällä sen rääsyyn, ja piirtämällä sille hiilellä silmät.
Nuket ja nukkeleikit ovat vuosisatojen kuluessa saaneet monia muotoja. Nukke on saattanut olla pelkkä koriste-esine, tai viimeisimmät muotiuutuudet esittelevä muotinukke. Se on myös mainio propagandan väline, ja sellaisena niitä voi nähdä esimerkiksi poliittisissa mielenosoituksissa. Entäpä seimiasetelman Jeesus-lapsi? Nuken historia havainnollistaa muodin historiaa ja kauneusihanteen vaihtuvuutta. Nukke on aina aikakautensa ihanteen peilikuva, samoin kuin historiallinen aikakausi ja yhteiskunta heijastuvat lasten leikeissä muutenkin.
1800-luvun alkuun asti lasta pidettiin pienenä, ei valmiina aikuisena. Lapset puettiinkin pieniin aikuisten vaatteisiin, niinpä nuket olivat lähes poikkeuksetta aikuisnukkeja. Aikuisnuken tehtävä oli kunnioitusta herättävänä esikuvana kasvattaa pienistä tytöistä kunniallisia nuoria naisia. 1800-luvulla tilalle astui ihanteellinen lapsinukke viattomine enkelinkasvoineen, heijastaen ajassa liikkuvia uusia aatteita. Ensimmäistä kertaa suuri joukko ihmisiä alkoi uskoa lapsuuden olevan sen verran arvokasta, että vanhempien tulisi kiinnittää siihen edes vähän huomiota.
1900-lukua voidaankin sitten jo nimittää lapsen vuosisadaksi. Uudet tuulet puhalsivat lapsen kasvatuksessa. Mm. italialainen pedagogi ja lääkäri Maria Montessori (1870–1952) julisti lapsen vapaaehtoiseen itsekasvatukseen perustuvaa koulusysteemiä. Uusi psykologinen asennoituminen lapseen vaikutti käänteentekevästi nukkehahmotukseen ja nukestakin tuli tutkimuksen kohde. Saksalainen Käthe Kruse nukkeineen oli yksi uuden nukkehahmotuksen uranuurtajista. Löydätkö meidän kokoelmasta Käthe Krusen valmistamat nuket?
Edellisten vuosisatojen aikuisnukke sai väistyä realististen vauvanukkien tieltä, ja ensimmäistä kertaa historiassa itse lapsi heijastui nukessa. Luonnenukkien rinnalle ilmestyi muodin äärimmäisyysilmiönä ns. karikatyyrinukkeja. Tämä nukke merkitsi persoonallisen nuken huippua ja viehätti myös aikuista. Mm. Kewpie-nukkea myytiin noin viisi miljoonaa kappaletta (no.29).
Elokuvien yleistyessä 1920–1930 luvuilla syntyivät filmiteollisuuden innoittamat nukkehahmot. Ihanteiden esittäminen nukkeina ei ollut uutta, mutta nyt nousivat ihanteiksi prinssien ja prinsessojen rinnalle sellaiset idolit kuin Charlie Chaplin ja Mary Pickford. Shirley Templen iloinen nukkehahmo valloitti maailman 1930-luvulla (no. 25). Vuonna 1959 syntyi uusi valloittaja; Barbie (no. 22).
Nuken materiaalit
Perinteisesti nukkien valmistuksessa käytettyjä materiaaleja ovat olleet luonnon raaka-aineet: puu, savi, luu, mehiläisen vaha sekä erilaiset tekstiilit. 1700-luvun lopussa valmistuksessa alettiin käyttää paperimassaa. 1800-luvun teollisen valmistuksen raaka-aineita olivat posliini, ja selluloidi. Tästä onkin suora linja aikamme yleisimpään materiaaliin, muoviin.
Vahanukkeja on Euroopassa valmistettu jo roomalaisajalla ja menetelmä jatkui aina 1800-luvun loppuun saakka. Vahasta valettiin ja muovattiin kokonaisia nukkeja. Siitä tehtiin myös irtopäitä ja -käsiä, jotka sitten liitettiin puiseen tai kankaiseen vartaloon. Vaha oli kuitenkin huono materiaali – se saattoi kovettua, sulaa, tai muuttua kellertäväksi. Paras tulos saavutettiin, kun vain pintakerros oli vahaa ja nukke muuten valmistettiin toisesta materiaalista, esimerkiksi paperimassasta.
1700-luvun lopussa alettiin käyttää puristettua paperimassaa, joka valmistettiin kosteana jauhetusta paperista, liidusta, kipsistä ja liimavedestä. Paperimassasta tehtiin kokonaisia pieniä nukkeja, sekä nuken päitä, käsiä ja jalkoja. Nuken irtopäät olivat aikanaan mullistava uutuus. Niiden avulla moni murhenäytelmä sai onnellisen lopun, kun särkyneen nukenpään saattoi korvata uudella. Suomalaisilla nukeilla on usein tästä materiaalista valmistetut päät (Turun Martta-nukketeollisuus).
1800-luvun alkupuolella paperimassa sai kovan kilpailijan posliinista. Posliinista tehtiin päitä, käsiä ja jalkoja. Pienet nuket saattoivat olla kokonaan posliinia, isoille nukeille ommeltiin vartalo nahasta tai kankaasta. Ensimmäiset posliinipäät olivat valkoisia, kiiltäväksi lasitettuja, silmät, suu ja hiukset maalattuja, kuten meidän vanhin nukkemme. Kaula jatkui lyhyeksi hartiaosaksi, jonka alareunassa oli pienet reiät pään vartaloon kiinnittämistä varten. Posliinipäisten nukkien jäsenissä saatettiin käyttää myös paperimassaa tai jotain muuta materiaalia. Raajojen liikkuvuutta parannettiin esimerkiksi kolo- tai pallonivelien avulla.
1800-luvun loppupuoliskolla alettiin valmistaa nukenpäitä, joissa kaula uppoaa hartiaosaan ja päätä voi kääntää. Materiaalina käytettiin silloin kovaa lasittamatonta biskviiposliinia, johon kasvonpiirteet maalattiin. Biskviitä saattoi värjätä, ja tavoitteeksi tuli luonnollinen ihon väri.
Nukkeja on valmistettu myös metallista. Metalli nuken pään materiaalina on kestävä, mutta melko harvinainen.
Amerikkalainen Charles Goodyear keksi kumipuun kautsusta valmistettavan kumin vuonna 1839. Vanhoja kuminukkeja ei enää juuri ole, koska kumi haurastuu vanhetessaan ja painuu kasaan. Selluloidinukkien valmistus alkoi 1860-luvulla. Huolimatta selluloidin vaarallisuudesta sen paloherkkyyden takia, sitä käytettiin paljon 1950-luvulle saakka, jolloin muovi korvasi sen.
Muovi on nykyään eniten käytetty materiaali lelujen valmistuksessa – tällä hetkellä 90% leluista on muovia. Muoviuutteen (englanniksi plasticine) keksi vuonna 1897 englantilainen William Harbutt. Kaupallisesti muovia on valmistettu vuodesta 1900.
Kangasnukkeja, puunukkeja ja mollamaijoja on luonnollisesti ollut aina.
5. NUKKUMATTI
Nukkumatin syntyyn Itä-Saksassa liittyy jännitystä, politiikkaa ja legendoja: Vuonna 1959 Itä-Saksassa oli saatu vihje siitä, että Länsi-Saksassa lanseerattaisiin joulukuun alussa uusi iltasatuohjelma, jossa seikkailisi H.C.Andersenin satua mukaellen Nukkumatti. Kaiken lisäksi ohjelma tulisi samaan aikaan kuin lasten iltaohjelma idässä, ja viettelisi näin katsojat lännen ohjelman äärelle.
Gerhard Behrendt (1929–2006) sai kaksi viikkoa aikaa muotoilla Itä-Saksan oma Nukkumatti. Nukkumatti-animaatio (Unser Sandmännchen) oli valmis esitettäväksi televisiossa 22.11.1959, vain reilu viikko ennen läntistä Nukkumattia.
Idän Nukkumatti voitti heti ensilähetyksessään lasten rakkauden nukahdettuaan ohjelman lopuksi lumihankeen. Legendan mukaan posti täyttyi huolestuneiden lasten kirjoittamista kirjeistä – kaikki tahtoivat tietää mitä Nukkumatille tapahtui, ei kai hän vain paleltunut sinne lumihankeen?
Nukkumatti on tunnettu erikoisista matkustusvälineistään, ja toisinaan aika erikoisista matkakohteistakin. Lapsille unihiekkaa on käyty heittämässä niin pioneerileirillä kuin Suomen lapissakin. Suomen televisioon Nukkumatti rantautui keväällä 1973.
6. SOTA-AJAN LELUT
Lotta-nuket
Ympäröivä todellisuus heijastuu aina myös leikeissä ja leluissa. Näin tapahtuu myös sota-aikana.
Lottanuket ovat usein Martta-nukkeja, joille on ommeltu Lotan univormu. Nukke on voinut olla lahja pikkulotalle, Lotta-yhdistyksen arpajaisvoitto tai muistoesine. Vanha Lotta-nukke kantaa yleensä alkuperäisen omistajansa vanhoja Lotta-tunnuksia.
Lotta Svärd -järjestö perustettiin vuonna 1921. Ennen sotaa lotat järjestivät harrastustoimintaa, koulutuksia ja muonituksia. Sodassa lotat toimivat sairaaloissa, evakuointikeskuksissa, eläinlääkinnässä, muonituksessa, viestinnässä, ilmavalvonnan ja sääpalvelun tehtävissä sekä varushuollossa.
Niin sanotut pikkulotat olivat 8–16-vuotiaita tyttöjä, joiden toiminta oli verrattavissa tämän päivän partiotoimintaan. Pikkulotat harjoittelivat tärkeitä taitoja kuten ensiapua, ja heitä kasvatettiin isänmaallisuuteen. Sotavuosina monet pikkulotatkin joutuivat vaativiin tehtäviin sairaaloissa ja kanttiineissa, he auttoivat varusjaoston lottia. Heitä alettiin kutsua Lottatytöiksi vuonna 1943.
Lottajärjestö lakkautettiin 1944 hallituksen määräyksestä välirauhan sopimukseen vedoten.
Nuorten työ ja talkookirja
Sota- ja pula-aikana oli myös lasten työpanos tarpeen. Kirjaan kerättiin pisteitä suoritetusta työstä, oli “hyödyllistä koti-, ansio-, ja muuta työtä tai talkootyötä” tai keräystyötä. Kerättiin esimerkiksi pilkkeitä häkäpönttöautoon, käpyjä, pihkaa, parkkia, jätetähkiä, voikukanjuurta, pulloja, jätepaperia, kumiromua, sekalumppua, luita ja jäkälää. Lisäksi sai pisteitä puhdetyöstä: tehtiin tallukkaita, kaislalaukkuja, korvikepesureja ja varsiluutia. Ansaituilla pisteillä sai palkinnoksi rautaisen, hopeoidun ja kullatun “talkoosahra”-rintamerkin. Vuoden 1944 talkoisiin saivat osallistua kaikki vuosina 1929–1936 syntyneet lapset ja nuoret (8–15 v.)
Pelien propagandaa
Sota-ajan pelien tarjoama propaganda on hyvin suorapuheista. Vitriinin seinällä on esimerkiksi Rintamaretkeily-peli, valmistaja Kuvataide, Suomi 1942.
Huomaathan Hullunkuriset perheet -korttipakan, jossa suomalainen talollisen vaimo hiihtää suojeluskuntapuvussa, ja saksalaisperheellä on hakaristilippu. Hakaristilippu oli käytössä 1935–1945, eli tämä pakka on helppo ajoittaa. Valmistaja Kuvataide, painopaikka Tilgmann Oy, Suomi.
Mannerheim johtaa sotajoukkoa
Gustaf Mannerheim ratsunsa selässä johtaa valkoisten armeijaa, Siro Oy 1923, Suomi.
Lelutehdas Siro Oy perustettiin Viipurissa 1919 ja se toimi vain vuoteen 1927 saakka. Siro valmisti erilaisia eläinhahmoja ja ihmisfiguureja. Materiaalina on käytetty hartsista ja sahanpurusta sekoitettua massaa, lelun runko on rautalangasta. Paitsi sotilaita, Siro valmisti lehmipoikia, maatalon eläinkuntaa, pieniä joulupukkeja ja matkamuistoja. Tuotteissa on valmistajan merkki jalustan pohjassa.
7. TINASOTILAAT
Vielä 1950-luvulla Suomessa oli tavallista valaa tinasotilaita kotona leikkejä varten. Muotin sisään valettiin sulatettua tinaseosta (vertaa uuden vuoden tina) ja annettiin kovettua. Lopuksi tinakuvio maalattiin. Eräskin museossa vieraillut herrasmies kertoi lapsena 1940-luvulla hakeneensa lyijykirjasimia kirjapainosta valuhommia varten. Siitä ei äidille kerrottu, äiti olisi tietenkin kieltänyt – lyijy kun on myrkyllistä. Tinasotilas-sana on siis vakiintunut suomenkielessä kuvaamaan kaikkia pieniä sotaukkoja, materiaalista riippumatta.
Tinasotilaiden historiaa
Vanhin tunnettu tinasotilas on roomalainen legioonalainen vuodelta 200 ennen ajanlaskun alkua. Sitä edeltäneet ja monet myöhemmät tinakuviot ovat uskonnollisia votiiviesineitä, pyhiinvaeltajien matkamuistoja tai koristeita. Ranskan kuninkaat hankkivat 1600-luvulla jälkeläisilleen kultaisia ja hopeisia sotilaita. Hallitsija oli armeijan ylipäällikkö ja pienoisarmeija toimi opetuksellisena leluna.
Yhteiskunnan vaurastuminen avasi markkinat massatuotetuille leikkisotilaille. Niitä kutsutaan tavallisesti tinasotilaiksi, vaikka ne ovat useimmiten tinan ja lyijyn seosta, puhtaan tinan ollessa liian pehmeää figuurien raaka-aineeksi.
Nykyisen Saksan alueelle kasvoi 1700-luvulla kukoistava tinasotilasteollisuus, jolle Nürnbergin valtavat lyijykaivokset tarjosivat edullista materiaalia. Vuonna 1848 sotilaille vakiintui ns. Nürembergin koko, 30 mm korkeus. Hahmot olivat erittäin ohuita, ja englanniksi niitä kutsutaankin nimellä ”flat”. Myöhemmin saksalainen tinasotilas muuttui hiukan pyöreämmäksi ja korkeammaksi. Litteät hahmot vääntyivät ja hajosivat helposti. Napoleonin sotasaavutusten innoittamana Ranskassa alettiin tuottaa anatomisesti oikeammin muotoiltuja sotilaita. Tätä mallia kutsutaan englanniksi ”solid”. Hahmojen koot vaihtelivat, joskin niiden korkeus oli tavallisesti jossakin 5–6 cm välillä. Oikea tapa hahmon pituuden määrittelyyn on mitata seisovan figuurin jalkapohjan ja otsan väli. Näin vältetään eri paksuisten jalustojen ja vaihtelevien hattumallien vaikutus lukemaan.
Suomessa tinasotilas oli usein saksalaista tuontitavaraa. Suomen tunnetuin tinasotilasmestari lienee Ruotsista Suomeen 1780-luvulla muuttanut Erik Lodin, joka kaiversi tinamuotteja Loviisan ja Porvoon seudulla.
8. MARTAT JA MARTTANUKET
Sivistystä kodeille
1900-luvun alun autonomisessa Suomen suuriruhtinaskunnassa kärsittiin Venäjän voimakkaista sortotoimista. Vuonna 1899 Nikolai II julkisti helmikuun manifestinsa, joka kavensi Suomen autonomista asemaa. Kenraalikuvernööri Bobrikov alkoi innolla toteuttaa uudistuksia.
Saman vuoden keväänä rouva Lucina Hagman (1853–1946) perusti Sivistystä kodeille -nimisen järjestön. Ajatuksena oli sivistää kansaa naisten kautta: Kansa on sellainen, millaiseksi se kasvatetaan. Tsaari Nikolai II ei kuitenkaan myöntänyt lupaa järjestölle. Nokkelat naiset eivät tästä lannistuneet, vaan järjestön sääntöjä muokattiin uudelleen, ja nimi muutettiin Martaksi. Uusi nimi viittasi sopivasti uskontoon. Lupa heltisi, mutta aluksi kokouksissa istui poliisi vahtimassa naisten edesottamuksia.
Yhdistys tarjosi kulttuuri- ja kansalaiskasvatusta, ja sen säännöissä korostettiin naisen velvollisuutta äitinä ja kasvattajana. Vapaaehtoiset naiset jakoivat tietoja ja taitoja Suomen koteihin – tarkoitus oli toimia kotien hyväksi, niin aineellisesti kuin henkisestikin.
Maaseudulla päästiin hyvin alkuun, koska neuvot puutarhanhoidossa tai kanankasvatuksessa olivat selkeitä ja helppoja antaa. Martta-yhdistyksessä etsittiin kuitenkin sinnikkäästi keinoja luoda kotityömahdollisuuksia myös kaupunkilaisille naisille.
Turun Martta-Nukketeollisuus
Alkakaamme tehdä Suomen lapsille kotimaisia nukkeja, ettei heille tarvitse tyrkyttää ulkomaan rihkamaa, ehdotti rouva Aurora Jansson Turun Martta-yhdistyksen ompeluseurassa. Ompeluseurassa heitetystä ideasta syntyi lähes 70 vuotta kestänyt menestystarina suomalaisen lelunvalmistuksen historiassa.
Turun Marttayhdistys valitsi vuonna 1908 viisihenkisen komitean nukketoiminnan aloittamiseksi. Sen tehtävänä oli ostaa työtarvikkeet ja suunnitella ensimmäiset nuket malleiksi. Myöhemmin samana vuonna perustettiin Turun Martta-Nukketeollisuus, niin sanottu Nukkela.
Liikkeelle lähdettiin vaatimattomasti. Nukkejen täytteenä käytetty sahanpuru kuivattiin kotona hellauuneissa. Nukkejen vartalot ommeltiin ja täytettiin itse, päät ja kädet ostettiin Saksasta. Nuket valmistettiin ohjeiden ja mallien mukaan valmiiksi leikatuista kankaista kodeissa, joissa naiset ompelivat kuka vartaloita, kuka kenkiä tai hattuja, kuka alus- tai päällysvaatteita. Neitinukeilla oli oma peruukintekijäkin.
Alkuvaiheessa nukkeja myytiin toreilla ja markkinoilla. Toimintaa laajennettiin ja ensimmäinen kauppamatkustaja palkattiin 1912. Pian työntekijöitä oli 40. Nukkelan nuket osallistuivat myös kansallisiin ja kansainvälisiin näyttelyihin, ja lähes kaikista näyttelyistä saatiin myös palkintoja.
Ensimmäisen maailmansodan myötä tuonnin tyrehtyessä saksalaisia nukenpäitä ei enää saatu. Ratkaisu löytyi maalarimestari H.E. Nurmen vuonna 1916 Turkuun perustamasta “Lasten leikkikalujen valmistusliikkeestä”. Saksalaisten nukenpäiden mallit kopioitiin surutta, ja niiden valmistus aloitettiin paperimassasta Suomessa. Vuonna 1918 Nukkela työllisti jo 112 henkeä sekä ne 30, jotka työskentelivät nukenpäiden valmistamossa.
Jälleenmyyjien määrä kasvoi, ja vuonna 1925 niitä oli jo 240. Samana vuonna kirjattiin myydyksi 33 366 nukkea, sekä suuri määrä nukkejen irto-osia. Markkinointia lisättiin tilaamalla taiteilija Einari Vehmakselta vuonna 1931 reklaami “Ostakaa Marttanukkeja”. Nukkejen postimyyntiä harjoitettiin Kotilieden ja Emäntälehden kautta. Tilauksia tuli ulkomaita myöten enemmän kuin ehdittiin toimittaa, ja harrastelijamaisesta yrityksestä tuli kasvava suurliike.
Turun Martta-nukketeollisuus valmisti kansallispukuisia nukkeja Helsingin vuoden 1940 olympialaisiin, joiden peruuntumisen takia nuket jäivät myymättä. Nukkeja valmistettiin uudelleen Helsingin olympialaisiin vuodeksi 1952. Toisellakaan kerralla ei nukeista tullut ennakoitua menestystä sillä ne osoittautuivat liian kalliiksi sodasta toipuville kisaturisteille. Kansallispukuiset nuket herättivät kuitenkin huomiota ulkomaisissa näyttelyissä ja toimivat myös sotavuosina ulkomailla sympatiaa herättävinä lähettiläinä.
Helmi Vuorelma valmisti Marttanukke-tuotannon vaativimmat kansallispuvut ja toimitti tarvittavat kankaat Nukkelaan. Kansallispukuiset Martta-nuket eivät olleet pelkästään matkamuistonukkeja, vaan ihan oikeaan leikkiin sopivia. Kansallispuvut olivat puettavia ja riisuttavia, ja moni nukke sai lisää vaatteita uudessa kodissaan.
Sotavuosina 1939–1945, tuonnin puuttuessa, kotimaisilla nukeilla olisi ollut valtava menekki. Vuonna 1943 kansahuoltoministeriö ryhtyi kuitenkin leikkikalujen valmistuksen säännöstelyyn, ja kielsi nukkejen valmistuksen kokonaan. Kohta nukkeja sai taas alkaa ommella, mutta vain paperikankaasta ja ministeriön määräämin hinnoin. Työ kärsi ja karkea paperikangas rikkoi helposti ompelukoneen. Tilauksia tulvi, mutta korvikemateriaaleista valmistettujen nukkejen karu laatu ei tyydyttänyt kuluttajia. Kansahuoltoministeriö höllensi valvontaa vuonna 1945, mutta raaka-ainepula jatkui. Avuksi saatiin kangastilkkuja sekä Ruotsista että Amerikasta.
1950-luvulla tarvikepula helpottui, mutta vuosikymmen toi mukanaan toisenlaisia ongelmia. Ulkomaantuonti lisääntyi ja muoviset, kestävämmät, massateollisesti valmistetut nuket tulivat markkinoille. Marttojen Nukkela lopetti toimintansa kannattamattomana vuonna 1974.
9. VIEW-MASTER
View-Masterilla voi katsoa kolmiulotteista kuvaa. Kummallekin silmälle on oma erillinen kuva syvyysvaikutelman aikaansaamiseksi.
View-Masterin keksi 1930-luvulla amerikkalainen William Gruber, joka oli pianonvirittäjä, valokuvaaja ja kameroiden rakentelija. Hän kehitteli stereoskoopin ideaa käyttämällä vasta markkinoille tullutta Kodachrome-värifilmiä.
Vuonna 1938 Gruber tutustui Harold Gravesiin, joka toimi postikortteja ja valokuvauspalveluja tarjoavassa Sawyers-yhtiössä. Tämän yhteistyökumppanin kanssa stereokuvajärjestelmä valmistui nopeasti ideasta tuotteeksi. View-Masterin patentti jätettiin tammikuussa 1939.
View-Master oli alkujaan matkamuistotuote maisemapostikortin tapaan. Sitä myytiin valokuvausliikkeissä, paperikaupoissa ja matkamuistomyymälöissä. Suomeen ensimmäiset View-Masterit saapuivat Amerikansetien ja -tätien paketeissa. Myyntiin katselulaite tuli Suomessa vasta 1950-luvun puolivälissä.
Myöhemmin View-Master päätyi lasten leluksi, ja kuvakiekot alkoivat esittää esimerkiksi Disneyn animaatiohahmoja.
Stereoskooppi
View-Masterin isoäiti, stereoskooppi, löytyy vitriinistä, joka esittelee Nallehistoriaa (no. 12). Stereoskoopilla kuten View-Masterillakin voi katsella kolmiulotteista kuvaa. Stereoskoopissa idea toimii siten, että kummallekin silmälle on erillinen paperinen painokuva. Stereoskoopit olivat suosittuja 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa.
10. KERAAMISET MUUMIT
Pienten keraamisten muumien prototyypit on perimätiedon mukaan muotoillut Toven äiti, graafikko Signe Hammarsten-Jansson (1882–1970).
Tavaratalo Stockmannille näitä muumeja teki tilaustyönä Leo Tykkyläinen (1919–1984) keramiikkapajassaan Helsingin Maunulassa. Vuosien 1956–1963 aikana hän valmisti noin 15.000 Muumilaakson hahmoa. Keraamikko vei tuotteet myyntiin Stockmannille omalla autollaan. Hahmojen tekijänoikeus oli Tove Janssonilla.
Keraamisten muumihahmojen valmistus loppui tammikuussa 1964 Leo Tykkyläisen siirryttyä Arabian posliinitehtaalle töihin. Siellä hän työskenteli malliveistäjänä vuoteen 1979 saakka. Muumien oikeudet siirtyivät Tykkyläisen mukana Wärtsilä-yhtymään kuuluneelle Arabialle, mutta näitä muumeja ei koskaan tehty Arabialla. Samanlaisia pieniä keraamisia muumihahmoja on tehty myös Ruotsissa Bo Fajansin tehtaalla, Tukholman NK-tavaratalon tarpeisiin.
Vuonna 1991 alkoi Tuulikki Pietilän muotoilemien isojen valkoisten teolliseen tuotantoon sopivampien muumien tuotanto Arabialla.
11. MUUMIT & ATELIER FAUNI
Muumien maailma on yhtaikaa jännittävä ja turvallinen. Meri, myrskyt ja kaikenlaiset katastrofit saavat itsenäiset ja suvaitsevaiset muumit suorastaan innostumaan!
Seikkailunhaluiset muumit syntyivät suomenruotsalaisen kuvataiteilija ja kirjailija Tove Janssonin (1914–2001) sielunmaisemista sota-aikaan. Ensimmäinen muumikirja ilmestyi vuonna 1945. Kaikki kirjansa Jansson kuvitti itse.
Fauni-muumit
Suomalainen Atelier Fauni aloitti toimintansa vuonna 1952, kun Helena Kuuskoski (1919–2013) ompeli ensimmäiset suurisilmäiset, karvaiset ja pelottavat peikkohahmonsa. Niistä tuli hyvin suosittuja.
Ensimmäiset nahasta ja karvasta valmistetut muumihahmot syntyivät 1950-luvun puolivälissä, ja Tove Jansson hyväksyi ne. Muumilaakson asukkaat puettiin usein Marimekon kuoseihin.
Muumien myynnin aloitti ensimmäisenä tavaratalo Stockmann, missä muumit tavallisesti myytiin loppuun jonotuslistan mukaan jo ennen kuin ne ehtivät edes hyllyihin. Ruotsiinkin muumeja myytiin 1960-luvulla yli 80.000 kappaletta.
Atelier Faunin muumiperheeseen kuului 14 hahmoa: Muumipeikko, Muumimamma, Muumi-pappa, Niiskuneiti, Tuutikki, Nuuskamuikkunen, Mymmeli, Pikku Myy, Haisuli, Nipsu, Miisa, Hattivatti, Hemuli (variaatioita) ja Vilijonkka (variaatioita).
Atelier Fauni lopetti toimintansa 1971.
12. TROLLI-PEIKKO
Trolli-peikko lanseerattiin vuonna 1956 nimellä ”Lykke troll” – onnen peikko. Peikot valettiin kumista ja täytettiin puulastulla. Vuodesta 1961 ne tehtiin PVC-muovista, ja sittemmin vinyylistä.
Peikon isä on tanskalainen Thomas Dam. Hän alkoi myydä veistelemiään puisia peikkohahmoja ovelta ovelle Tanskan Alborgissa. Puisten hahmojen kauppa sujui niin hyvin, että siitä tulikin ihan oikea elinkeino.
Yksi uskollisista asiakkaista oli huvipuistonpitäjä. Tämä keksi tilata Thomas Damin tekemään isoja hirviömäisiä peikkoja kummitustaloon. Koska hahmot tulisivat olemaan niin suuria, ne muotoiltiin ensin savesta, joista valettiin muotit, joihin valettiin kumia. Dam innostui uudesta menetelmästä – voisikohan sitä soveltaa myös pieniin peikkoihin..? Kumista valamalla peikkoja pystyisi tuottamaan enemmän kuin yksittäin puusta veistämällä.
1960-luvulla alkoi peikkojen maailmanvalloitus. Vuonna 1964 peikkoja myytiin Yhdysvaltojen markkinoilla toiseksi eniten heti Barbien jälkeen. Peikot iskivät paitsi lasten, myös hippien sydämiin!
Aidossa Dam Trollissa on aina valmistajan leima. Vanhan peikon vartalo on kumia ja vaatteet huopaa, sillä on lasisilmät ja aitovillaiset hiukset. Alhaalla vasemmalla oleva Trolli-munkki ”Isä John” on vuodelta 1982 – sen materiaali onkin jo vinyyli, ja hiukset nylonia.
13. NALLEHISTORIAA
Suloinen leikkikalunalle sai alkunsa viime vuosisadan alkupuolella. Kuten monet hyvät ideat, ajatus lelunallestakin syntyi lähes yhtäaikaisesti eri puolilla maailmaa.
Saksassa Steiff muotoili ensimmäiset nallensa, hiukan kömpelöt pitkäraajaiset otukset. Tavoitteena oli tehdä lelueläin, jolla voisi leikkiä samaan tapaan kuin nukeilla. Nallen rinnalla toinen vahva ehdokas oli leluapina. Uusinta uutta oli ajatus käyttää mohair-karvaa lelueläimen turkkiin.
Steiff esitteli nallensa leikkikalumessuilla alkuvuodesta 1903. Paikalle sattui amerikkalainen ostaja, joka tilasi saman tien 3000 kappaletta nalleja myytäväksi Yhdysvaltoihin. Samoihin aikoihin Yhdysvalloissa lelunallen suunnitteli ensimmäisenä Morris Michtom.
Vuodesta 1904 alkaen Steiff-pehmoeläimet on voinut tunnistaa leimalla varustetusta metallisesta korvanapista. Steiffin tehdas valmistikin jo ennätykselliset 975 000 nallea vuonna 1907, ja se on toiminnassa edelleen.
Vanhimmat nallet ovat suippokuonoisia, pitkäraajaisia ja nivellettyjä. Nivelissä käytettiin pahvia tai kovalevyä, ja tassut viimeisteltiin huopaisilla tai nahkaisilla tassupaloilla. Kynnet ommeltiin samalla langalla kuin nallen nenäkin. Nallen vatsan sisällä saattoi olla myös öljykankaalla päällystetty pahvinen tai metallinen äänilaite.
Nallet valmistettiin arvokkaasta mohair-kankaasta. Kangas muodostuu kudotusta puuvillaisesta pohjasta ja angoravuohen villasta. Mohair-karvaa voi käsitellä monella tavalla. Sitä voi litistää, pörröttää ja murskata, kihartaa ja värjätä. Näin jokainen nalle sai oman yksilöllisen ulkonäkönsä.
Nallen täytteenä käytettiin puulastua tai kapokkia. Kun nallejen massavalmistus sotien jälkeen laajeni ja leluille asetettiin tiukemmat hygieniavaatimukset, puulastun käytöstä tuli harvinaisempaa.
Vanhimmilla nalleilla on silminään puusta tai metallista valmistetut, mustat kengännapit. 1920-luvulla yleistyivät lasisilmät.
Toisen maailmansodan jälkeen nallejen päät alkoivat saada enemmän pyöreyttä ja raajat hiljalleen lyhentyä. Nallen villakarva hissuksiin väistyi tekoturkisten tieltä. Moni muistaa esimerkiksi 1950-luvulta viskoositurkkisen “puolalaisnallen”.
Nykynalle on pehmeä ja niveltämätön. Nalle ilman erillisiä raajoja, keinokarvasta ja vanutäytteestä valmistettuna on paitsi konepestävä, myös halpa valmistaa. Markkinoilla liikkuu nykyään häpeällisen huonolaatuisia nalleja ja pehmoeläimiä.
14. TEDDY KARHU
Teddy-karhu sai nimensä Theodore (Teddy) Rooseveltin (1858–1919) mukaan, joka oli Yhdysvaltojen presidentti vuosina 1901–1909.
Presidentti Roosevelt oli tunnettu erämies. Marraskuussa 1902 presidentti seurueineen oli kutsuttu nelipäiväiselle metsästysretkelle Mississipille. Huonoon metsästysonneen oli varauduttu hankkimalla paikalle karhu presidentille ammuttavaksi. Presidentti kieltäytyi moisesta epäreiluudesta. Clifford K Berryman piirsi poliittisen pilakuvan presidentin metsästysreissusta, tekstillä “Drawing the line in Mississippi”, joka viittasi samalla muihin sen ajan poliittisiin hankkeisiin. Piirros julkaistiin Washington Post -sanomalehdessä 16.11.1902. Näin siis Teddy-karhu sai nimensä. Jotkut sanovat, että tuo oli silkkaa vaalikampanjaa, kovan miehen maineen pehmentämiseksi – tiedä häntä.
Kansainvälistä Teddy-karhun päivää vietetään vuosittain 27.10., Theodore Rooseweltin syntymäpäivänä. Teddy-karhun katsotaan syntyneen vuonna 1902
15. PEHMOAPINA
Nykyään hiukan harvinaisempi pehmolelu, apina, syntyi 1900-luvun alussa samoihin aikoihin kuin nallekin. Molempien hahmojen syntymää siivitti ajatus lelun luomisesta, joka sopisi poikienkin hoivaleikkeihin. Toisin sanoen, leluapinalla tai nallella voisi leikkiä samaan tapaan kuin tytöt leikkivät nukeillaan.
Apinat olivat muotia erityisesti 1920–1930-luvuilla, jolloin niistä tehtiin vitsikkäitä asusteita aikuisille naisillekin, kuten hajuvesipulloja, manikyyrisettejä ja puuterirasioita.
Apina, hiukan ihmisen kaltaisena hahmona herättää selvästi vahvempia tunteita kuin aina niin suloinen ja luotettava nalle. Nallea tuntuu olevan helpompi rakastaa kuin apinaa. Apina näemmä kujeilee, jekuttaa ja pistää toisinaan hanttiinkin – sillä on ihan oma huumorintajunsa, joka ei avaudu kaikille.
Siispä nalle lopulta lunasti paikkansa suosituimpana pehmoleluna, mutta apina sinnitteli hyvänä kakkosena aina 1970-luvulle saakka.
16. RATSASTUSTAITO
Hevonen on ollut tuhansia vuosia ihmisen rakas ystävä ja työväline. Vanhimmat säilyneet keinuhevoset ovat kuuluneet kuninkaallisille ja aatelistolle, ja pian keinuhevosia alkoi kiikkua muissakin linnoissa ja kartanoissa. Keinuhevosta ei oikeastaan pidetty leikkikaluna, vaan se oli tärkeä väline pikkuprinssien ja nuorten aatelisherrojen ratsastuksen opetuksessa.
1800-luvulla keinuhevonen yleistyi keskiluokkaisissa piireissä. Keinuhevosesta tuli leikkikalu ja myös symboli koko lapsuudelle – valokuvaajalla se ikuistettiin potretteihin lapsen kanssa. Pian keinuhevosen syrjäytti polkuauto eivätkä hepat ole kovin muodikkaita olleetkaan sitten 1950-luvun.
Hyvä keinuhevonen on jämäkkä ja pysyy tasapainossa. Sen valmistuksessa on omat niksinsä. Keinuhevosen rakenteellisena periaatteena on, että yläosa valmistetaan kevyemmästä puumateriaalista (esimerkiksi mänty) ja se on usein sisältä ontto. Jaloissa käytetään painavampaa puuta (kuten pyökki tai koivu).
17. KOSMONAUTIT
Neuvostoliitto oli ensimmäinen avaruuden valloittaja, eikä ole ihme, että avaruusaiheet ovat vakiinnuttaneet paikkansa leluissakin.
Maailman ensimmäinen maata kiertävä satelliitti Sputnik 1 laukaistiin 4.10.1957, ja luonnollisesti pian tekokuu kiersi maapalloa peltilelunakin. Suomeksi sana sputnik tarkoittaa matkatoveria.
Laika-koira singottiin avaruuteen Sputnik 2. kyydissä kuukausi myöhemmin. Avaruuskoirat Belka ja Strelka selvisivät onneksi omasta avaruuslennostaan hengissä elokuussa 1960. Kun Juri Gagarinista tuli avaruussankari huhtikuussa 1961, tehtailtiin kosmonauttinukkeja. Luonnollisesti avaruuskoirat ja kosmonautit ovat kuvittaneet niin leluja kuin lastenkirjallisuutta näiden tapahtumien jälkeen.
Maailman ensimmäinen nainen avaruudessa oli Valentina Tereskova kesällä 1963, ja neuvosliittolaisten tyttösten leikeissä oli luonnollisesti sankarillisempaa olla kosmonautti kuin kotiäiti.
Neuvostoliiton laukaisema ensimmäinen tekokuu oli maailmalla täydellinen yllätys, ja se uutisoitiin kauhun ja ihailun sekaisin tuntein. Yhdysvallat, joka oli kuvitellut olevansa teknisesti kaikkein edistynein, oli järkyttynyt. Presidentti Dwight D. Eisenhower joutui vakuuttelemaan kansalle, ettei maan turvallisuus ollut uhattuna.
Disneyn Carl Barks innoittui tekokuusta niin paljon, että teki Uncle Scrooge -seikkailun ”The Twenty-four Carat Moon”. Sarjakuva valmistui jo 20.1.1958, mutta se uskallettiin julkaista vasta saman vuoden joulunumerossa (suomeksi Roope Setä ja 24 karaatin kuu).
18. NEUVOSTOLELUT
Neuvostoliitossa lelutkin tuotti valtio. Vapaiden markkinoiden sijaan tuotantoon pääsevät lelut tarkasti psykologien ja asiantuntijoiden konklaavi. Lelujen tuli olla pedagogisesti ja ideologisesti lapsille sopivia. Vaikka ideologinen seula oli tiukka, lelujen materiaali kuitenkin oli mitä oli. Nukkeja valmistettiin elintarvikemuovista josta väri haalistui, ja selluloidi josta länsimaissa luovuttiin jo 1950-luvulla, oli Neuvosliiton leluteollisuuden käytössä vielä 1970-luvullakin.
Lastenkirjallisuus tuotteistettiin leluiksi tehokkaasti. Kirjailija Eduard Uspenski (1937–2018) synnytti hahmot Krokotiili Gena ja Muksis. Heidän seikkailuistaan kertova kirja ilmestyi vuonna 1966, ja sittemmin näistä tehtiin myös lukuisia animaatioita. Gena ja Muksis tunnetaan hyvin Suomessakin, jos ei muuten niin M.A. Nummisen laulusta ”Minä soitan harmonikkaa”.
Lelujen muotokieli on ollut toisinaan ihan omaa luokkaansa, leluja ovat muotoilleet korkeasti koulutetut taiteilijat. Yksi heistä on kuvanveistäjä Lev Smorgon (s.1929), jonka nerokkaasti muotoilemat leikkikalut ovat rakastettuja keräilijöiden keskuudessa.
Leluja markkinoitiin esimerkiksi painattamalla niistä postikortteja. Ajatus minkään markkinoinnista Neuvostoliitossa on tietysti kauhistus, mutta selkeitä mainoskorttejahan nuo olivat. Tapana oli hinnoitella tavarat jo tuotantovaiheessa. Lelun valumuottiin kaiverrettua hintaa ei niin vain poistettu ja myyty sitten kalliimmalla. Neuvostoliitossa leluja oli vähän, ja ne eivät suinkaan olleet kaikkien saatavilla.
Pakkasukko (Djed moroz) – vähän niin kuin joulupukki
Venäläisen kansanperinteen tuntema pakkasukko (Djed moroz) asuu Venäjän Pohjolassa, Suhona- ja Jug-jokien yhtymäkohdassa sijaitsevassa Veliki Ustjugin kaupungissa, joka on historiallinen turkiskaupan keskus. Vallankumouksen jälkeen bolsevikit kielsivät joulun vieton ja sen symbolit kokonaan. Neuvostoliiton diktaattori Josif Stalin (1878–1953) salli kuusijuhlan pakkasukkoineen ja ortodoksien joulun uudestaan vuodesta 1935 alkaen. Venäjällä ortodoksista joulua vietetään meidän loppiaisen tuntumassa.
19. MEKAANISET LELUT
Mekaanisten lelujen synty on osa 1800-luvun teollista vallankumousta. Ensimmäiset amerikkalaiset peltilelut tunnetaan Uudesta Englannista jo 1830-luvulta. Saksassa muutamia vanhimpia tunnettuja tehtaita perustamisvuosineen ovat Hess 1826, Märklin 1859, Bing 1865 ja Lehmann 1881. Vuonna 1851 Lontoon maailmannäyttelyssä esiteltiin mekaanisia peltileluja ensimmäistä kertaa omana osastonaan yleisölle.
Peltilelujen luonteeseen kuuluu tietty naiivius ja ne heijastavat aina oman aikansa ilmiöitä ja elämää. Peltilelun valmistuksessa on monia yksittäin käsityönä tehtäviä vaiheita, kuten maalaus, kokoaminen, testaus ja pakkaus. Keräilijä arvostaa erityisesti ennen toista maailmansotaa valmistettuja peltileluja.
Erilaiset robotit ja avaruusaiheet ovat nykyään suosittuja keräilykohteita. Robotti leluna poikkesi aikoinaan kaikista muista leluista, koska sille ei ollut esikuvaa todellisessa maailmassa. Nykyajan lelut edustavat utopioita hyvinkin, mutta robotti oli edelläkävijä.
Robottileluja tunnetaan 1930-luvulta asti, mutta robottibuumi kukoisti erityisesti 1950–1960-luvuilla, fantastisten scifi-seikkailujen tulviessa olohuoneisiin uusien televisioiden kautta. Kylmä sota, asevarustelu ja kilpajuoksu avaruuteen löivät vain lisää bensaa liekkeihin.
Peltisiä robottileluja on valmistettu USA:ssa ja erityisesti Japanissa. Japanilaiset robotit levisivät vientituotteina tehokkaasti ympäri maailmaa. Kun maailma siirtyi muoviin, alkoi markkinoille tulvia muovisia robotteja. Muoviset 1970-luvun robotitkin ovat jo keräilytavaraa, varsinkin jos valmistuspaikaksi on mainittu Hong Kong tai Japani. Neuvostoliittolaiset robotit ovat myös mielenkiintoisia.
Tsekkiläinen kirjailija Karel Čapek esitteli sanan ”robot” näytelmässään R.U.R. Rossum’s Universal Robots, jonka ensiesitys oli Prahassa tammikuussa 1921. Sana juontaa juurensa tsekinkielen sanasta ”robota”, joka tarkoittaa työtä.
20. LEGO
Sana Lego tulee Tanskan sanoista ”leg godt” – leiki hyvin. Latinan kielessä verbi lego tarkoittaa kokoamista.
Lego yrityksen perusti vuonna 1932 tanskalainen puuseppä Ole Kirk Christiansen (1891–1958), ja alkuun se valmistikin palikoita puusta. Perustajan poika Godtfred tuli mukaan yritykseen, ja he hankkivat ruiskuvalukoneen muovilelujen tuotantoa varten vuonna 1947. Pian he innostuivat jatkokehittelemään jo markkinoilla olleita englantilaisia Kiddicraft palikoita, tehden niistä tukevampia ja paremmin toisiinsa kiinnittyviä. Lego patentoi oman kiinnitysjärjestelmänsä vuonna 1958.
Suomessa lelujen ulkomaantuontia rajoitettiin sodan jälkeen aina vuoteen 1967 saakka. Espoolainen yrittäjä Boris Strömsholm sai kuitenkin erikoisluvan valmistaa Lego-palikoita lisenssillä. Luvan ehtoihin kuului, että 70% Suomessa myytävistä palikoista olisi myös valmistettu kotimaassa. Strömsholmin Lego-tehdas sijaitsi Espoon Bembölessä vanhassa kivinavetassa. Vanhoissa lego-pakkauksissa ja esitteissä poseeraavat Christiansenit jälkeläisineen.
Tiesitkö että Legot valmistetaan ABS-muovista, joka tehdään fossiilisesta öljystä. Yhden ABS-muovikilon valmistamiseen kuluu kaksi kiloa öljyä.
Länsimainen lapsi omistaa keskimäärin 18 kiloa muovileluja. Muovi on nykyään eniten käytetty materiaali lelujen valmistuksessa – tällä hetkellä 90% leluista on muovia. Muoviuutteen (englanniksi plasticine) keksi vuonna 1897 englantilainen William Harbutt. Kaupallisesti muovia on valmistettu jo vuodesta 1900.
21. ACTION FIGUURIT
G.I. Joe aloitti actionfiguurien esiinmarssin, mutta matka oli kivinen. Aluksi kukaan ei uskonut niin sanottuun poikien nukkeen. Ajatuslaatikosta päästiin ulos vasta kun Hasbrolla (Hassenfeld Bros. Inc.) keksittiin kiertää sana nukke ilmaisulla Action Figure. Myytti nukeilla leikkimättömistä pojista murtui vuonna 1964.
Oli tärkeää, että Action Figuuria saattoi muotoilla erilaisiin asentoihin, ja kuten kunnon sotilaan kuuluu, sen piti myös pysyä niissä asennoissa. Ensimmäisellä G.I.Joella oli 21 vartalon osaa ja oikea tukka. Action Figuuri nimettiin G.I. Joeksi, joka oli vakiintunut toisessa maailmansodassa tarkoittamaan mattimeikäläissotilasta.
Nuken lanseerauskampanjasta televisiossa jäi päähän soimaan rallatus G.I. Joe, G.I. Joe, fighting man from head to toe! On the land, on the sea, in the air! Seuraavaksi lanseerattiin G.I. Joe Club johon liittyi vuoden 1964 loppuun mennessä 150.000 amerikkalaislasta. Yli kaksi miljoonaa sotaukkelia myytiin saman tien.
Arpi Joen poskeen keksittiin kopioimisen pelossa, kun etsittiin yhteistyökumppaneita Japanissa. Näin nukke olisi selkeästi omaleimainen. Tosin sitä on valmistettu joitakin eriä myös ilman arpea.
Sama toimintahahmo tunnetaan meillä paremmin nimellä Action Man – nämä toimintasankarithan ovat kuin identtiset kaksoset. Action Manin taustalta löytyy brittiläinen Palitoy, joka alkoi valmistaa nukkea Hasbron myöntämällä lisenssillä vuonna 1966. Oman lisänsä sotaleikkeihin Palitoy toi keksimällä Action Manille taipuvat kämmenet, joilla tietysti pystyi tarttumaan paremmin aseisiin. Harmillisesti kämmenten muovi menettää joustavuutensa ja hapertuu ajan myötä.
22. BARBIE
Barbien kaltainen nukke ei suinkaan ole Mattelin keksintöä, vaan sen esikuva on saksalainen Bild Lilli. Lillin on alun perin luonut sarjakuvataiteilija Reinhard Beuth vuonna 1952. Lilli oli seksikäs karikatyyri, joka seikkaili saksalaisessa “Bild Zeitung” -tabloidlehdessä. Sarjakuvasta tuli suosittu, ja vuosina 1955–1964 sitä valmistettiin myös nukkena. Alkujaan nukkea myytiin baareissa ja tupakkakaupoissa huvitukseksi aikuisille miehille, ei suinkaan tyttösten leikittäväksi.
Barbien äitinä tunnetaan amerikkalainen Ruth Handler (1916–2002), joka oli Mattelin toisen perustajan puoliso. Ruth seurasi tyttärensä Barbaran paperinukkeleikkejä – kuinka näitä aikuisen naisen mallisia nukkeja puettiin ja riisuttiin, millaisia elämäntarinoita ja ammatteja niille keksittiin. Mitä jos paperinukke olisikin kolmiulotteinen muotinukke?
Vuonna 1958 Mattel osti Bild Lillin vartalon patentin saksalaiselta Weissbrodt/Hausserilta. Mattelin nukke nimettiin Barbieksi – Handlerien tyttären Barbaran mukaan. Lukuisien markkinatutkimusten jälkeen se esiteltiin yleisölle American Toy Fairissa New Yorkissa 9.3.1959. Ensimmäinen Barbie oli hyvin identtinen Lillin kanssa, sillä oli mm. samanlainen raidallinen uima-asu ja valkosankaiset aurinkolasit.
Aikuiset vierastivat muodokasta nukkea, mutta pienet tytöt ihastuivat siihen oitis. Nuken uhkeista muodoista puheen ollen pitää muistaa, että vielä 1950-luvulla naiset käyttivät korsetteja ja suippokärkisiä rintaliivejä!
Barbieta myytiin heti ensimmäisenä vuonna huikeat 350.000 kappaletta. Myyntiä vauhditettiin lukuisin tv-kampanjoin, joka oli uutta vielä siihen aikaan. Euroopassa Barbie esiteltiin ensimmäisen kerran Italiassa lelumessuilla vuonna 1961. Samana vuonna lanseerattiin Ken, joka nimettiin Handlerien pojan Kennethin mukaan.
Barbie pyrkii ihan tietoisesti olemaan roolimalli tytöille, ja se on aina elänyt muodissa ja ajassa mukana. Barbie on pukeutunut mitä lumoavimpiin asuihin, ja ammateissaan rikkonut lasikattoja. Barbie esimerkiksi oli astronautti jo vuonna 1965 – lähes 20 vuotta ennen Amerikan ensimmäistä naisastronauttia Sally Ridea (1983). Barbie on myös tehnyt mm. paleontologin hommia ja ollut presidenttiehdokkaana.
23. PRÄTKÄSAKKI
Ennen toista maailmansotaa tehdyt peltiset moottoripyörät ovat harvinaisia. Varsinainen tuotantokausi keskittyi 1950- ja 1960-lukuihin. Hienoimpia ovat saksalaiset, avaimella käyntiin vedettävät peltiset lelumoottoripyörät.
Moottoripyörää, ja peltileluja muutenkin, on hyvä arvioida paitsi yleisen työn laadun, myös painotyön osalta. Peltileluja arvioitaessa käsituntumalla on merkitystä – uusintapanokset ja replikat ovat köykäisempiä kuin aidot vanhat, ja peltimoottoripyörästä on hyvä löytää valmistajan leima.
Paitsi avaimella vetäen, pyörä saattoi toimia myös kitkan aikaansaamalla vauhdilla. 1960-luvulla patterilla varustettuihin malleihin sai uusia toimintoja, kuten poliisimoottoripyörässä sireeni vilkkuvaloineen.
Hienoimmissa malleissa leikkijä pääsi itse vaikuttamaan pyörän ajorataan. Joissakin leluissa ajaja liikkui pyörän päällä, kanttasi mutkissa tai nousi pyörän päälle jalkaa heittäen, kuten saksalaisen Arnoldin valmistama MAC700 vuodelta 1948, jonka kuljettaja nousee pyörän päälle ja sieltä pois. Löydätkö sen vitriinistä?
24. KERÄILYKUVAKUUME
Kahvin vapauduttua sodan jälkeisestä säännöstelystä maaliskuussa 1954, kahvipaahtimot alkoivat julkaista kahvipussin tukipahveihin painettuja autokuvia. Ne synnyttivät lasten keskuudessa hurjan keräilybuumin. Kesko, Kahvi Oy, SOK ja Paulig kunnostautuivat kahvikaupan edistämisessä autokuvilla, mutta erityisesti Paulig aikaansai todellisen autokuvakuumeen.
Lasten autotietämys oli ennestään vähäistä, mutta autokuvien myötä autotriviasta tuli varsinainen sivistyksen mittari. Pauligin sarjaan kuului 216 numeroimatonta kuvaa, jotka sisälsivät 149 henkilöautoa (pari kilpuria joukossa), 11 pakettiautoa, 24 kuorma-autoa, seitsemän bussia, 23 moottoripyörää ja skootteria sekä kaksi traktoria. Autojen ohella kuvista opittiin liikennemerkit, eri maiden kansallistunnukset ja autoklubien merkit. Kuvissa oli myös automerkkien ääntämisohjeita – kuten Lue: Plimaut.
Pauligin keräilykuvan koko oli 60 x 74 mm, johtuen kahvin pakkauskoneen tekniikasta. Kuvat painoi helsinkiläinen Uusi Kivipaino. Autojen kuvat saatiin maahantuojilta, ja siksi samoja kuvia on käytetty eri paahtimoiden keräilysarjoissa. Kuviin kuului myös keräilykirja, jonka sai kahvikaupasta yleensä viittä keräilykuvaa vastaan.
Autokuvat olivat kovaa valuuttaa, ja niiden vaihtoarvo oli miltei suoraan verrannollinen auton arvoon. 1950-luvun Suomessa suosittiin sosialistimaiden autoja, niinpä amerikkalaisen Cadillacin kuvan sai lunastettua vaihdossa itselleen vasta reilun kokoisella kasalla itäautoja. Huonoin vaihtosuhde oli kuulemma Itä-Saksalaisella Ifalla.
Lasten vanhemmilta vaati tahdonlujuutta olla ostamatta muita kahveja kuin Pauligin. Lapset saattoivat jopa kaataa kahvia laskiämpäriin, jotta se olisi kulunut nopeammin ja siten saatu lisää autokuvia. 1950-luvulla varttikilo kahvia maksoi suunnilleen saman verran kuin työläisen tuntipalkka. Vanhempien vastustuksen kerrotaankin olleen syynä siihen, että autokuvat kahvipaketeissa jäivät parin vuoden mittaiseksi ilmiöksi. Paahtimot ymmärsivät luopua lapsiin vetoavasta markkinoinnista vuoden 1955 lopulla.
Keräilykuvia luonnollisesti tuottivat muutkin kuin kahvipaahtimot. Yksi kummallisimmista on Fazerin keräilykuvasarja amerikkalaisista FBI agenteista.
25. SHIRLEY TEMPLE
Suloinen Shirley Temple (1928–2014) laitettiin tanssitunneille jo 3-vuotiaana. Hän teki ensiesiintymisensä Baby Burlesk lyhytelokuvissa vuonna 1932.
Suuren laman painaessa maailman polvilleen, teki Shirleyn pirteä ja optimistinen olemus ihmisiin vaikutuksen. Presidentti Franklin Rooseveltin kerrotaan sanoneenkin: Niin kauan kuin meillä on Shirley Temple, me selviämme mistä vain.
Pian maineikas elokuvayhtiö Fox otti tähden hoteisiinsa, ja koko kansan lemmikki sai laulaa ja tanssia steppikengissään aikansa suurimpien tähtien rinnalla koko illan elokuvissa. Fox pelasti itsensä konkurssilta teettämällä alle kouluikäisellä työläisellään useita pitkiä elokuvia vuodessa.
Lapsitähden viimeinen suuri menestyselokuva oli The Little Princess vuonna 1939. Tuolloin alkoi jo käydä ylivoimaiseksi löytää tyttöselle niin suurikokoisia vastanäyttelijöitä, että 11-vuotias olisi näyttänyt ikäistään puolet nuoremmalta. Kokeiltiin jopa ylisuuria huonekaluja.
Yleisö huomasi, että Shirley Temple oli kasvanut, ja hylkäsi hänet. Viimenkin hän pääsi eroon jokailtaisesta 56 korkkiruuvikiharan rullaamisesta. 13-vuotiaana hänelle selvisi sekin, että äiti oli koko ajan valehdellut hänen ikänsä vuoden nuoremmaksi.
Pikku näyttelijätär ehti esiintyä 55 elokuvassa, kunnes hän lopetti elokuvien teon 21-vuotiaana miljonäärinä. Vuonna 1957 Shirley Temple palasi amerikkalaisen kotiyleisön eteen omassa televisiosarjassaan, ja synnytti vielä yhden suosion jälkimainingin, saaden markkinat jälleen pursumaan fanitavaraa.
Myöhemmin Shirley Temple teki uran politiikassa ja diplomaattina. Hän on sanonut ettei lapsitähteys ole haitannut, päinvastoin: Kaikki rakastavat Shirley Templeä ja muistavat häntä lämmöllä. Minua pidetään ystävänä – mitä todellisuudessa olenkin.
26. LUMIKKI JA SEITSEMÄN KÄÄPIÖTÄ
Disneyn ensimmäinen täyspitkä piirretty värielokuva Lumikki ja seitsemän kääpiötä ilmestyi vuonna 1937. Se toi Disneylle yhden ison Oscarin ja seitsemän pientä Oscaria.
Lumikki rantautui Suomeen samana syksynä, kun talvisota alkoi (1939). Lumikki on porautunut syvälle sota-ajan lasten kollektiiviseen muistiin: Kaiken pelon, kurjuuden ja puutteen keskellä ihana värikäs Lumikki toimeliaine kääpiöineen toi iloa lasten elämään.
Elokuva poiki runsaasti myös suomalaisia oheistuotteita kuten pelikortteja, paperinukkeja, leluja ja lasten astioita. Melkein jokainen sota-ajan lapsi muistaa kaihoten esimerkiksi Arabian Lumikki-astiaston jollaisesta sai nauttia leikkikahvia leikkimökissä, tai joskus jonkun sukulaisen tai ystävän leikkikutsuilla. Leluja oli tuohon aikaan vähän, eikä ne suinkaan olleet kaikkien saatavilla.
27. LASTEN POSLIINIA
Lelumuseon kokoelmassa on paljon lasten leikkeihin valmistettuja posliineja – on kippoa ja kuppia aina nukkekoti-, nukkeleikki-, ja leikkimökkikoossa. Sitten on tietysti vielä ne posliinit, joista lapsi itse on ruokaillut. Eurooppalaista lasten posliiniastioiden tuotantoa ei enää ole.
Arabia – suomalainen posliinitehdas
Arabian tehdas rakennettiin vuonna 1874 Helsingin pohjoislaidalla sijaitsevalle samannimiselle tontille posliini-, fajanssi- ja muiden saviteosten valmistamista varten. Rakennuttaja oli ruotsalainen Rörstrandin keramiikkatehdas, jolle senaatti oli myöntänyt suomalaisen tytäryhtiön perustamisluvan vuoden 1873 lopulla.
Suomen oma keramiikantuotanto oli tuolloin vielä vähäistä, mutta kysyntä oli voimakkaassa kasvussa taloudellisen nousukauden vuoksi. Ruotsalaista Rörstrandia kiinnostivat erityisesti Venäjän markkinat, joille pääsy Suomesta oli helpompaa. Tehtaalle saatiin ammattitaitoista työväkeä Ruotsista, ja lisävoimia värvättiin myös suomalaisista keramiikkatehtaista. Vuonna 1895 Arabia työllisti 300 työläistä, joista puolet oli naisia.
1800-luvun lopulla tuotannosta kolmannes meni Venäjälle. Kotimaan myyntiä haittasi ankara kilpailu etenkin saksalaisen tuontikeramiikan kanssa. Markkinointia kehitettiin palkkaamalla kauppamatkustaja, joka kiersi maata tavaranäytteineen. Arabia teki myös merkittävää yhteistyötä Stockmannin kanssa myyntinäyttelyssä vuonna 1896. Arabian kokoelma palkittiin kultamitalilla Pariisin maailmannäyttelyssä vuonna 1900. Ruotsalainen Rörstrand myi vuonna 1916 tehtaan koko osakekannan suomalaisille.
28. MIKKI JA MINNI
Disneyn hahmot ovat olleet suosittuja keräilykohteita kautta aikojen.
Brittiläinen Dean’s Rag Book Co sai lisenssin Disney tuotteiden valmistamiseksi vuonna 1929. Sopimus solmittiin suoraan itse Walt Disneyn kanssa, ja sen puuhamiehenä oli Richard Ellet, joka toimi Dean’silla paitsi pääsuunnittelijana, myös sihteerinä.
Ellet tapasi itsensä Walt Disneyn tämän vieraillessa Lontoossa markkinoimassa tuoreeltaan Steamboat Willietä, ja ehdotti Hiiripariskunnan tuotteistamista leluiksi. Disney itse ei oikein uskonut ideaan, eikä liioin potentiaaliin joka Mikin tuotteistamisessa piili – toisin kuin Dean’s Rag Book Co, jolla oli jo kokemusta Bonzon (no. 30) tuotteistamisessa. Lopputuloksena kuitenkin oli, että Disneyn ”licence no. 1.” solmittiin vuonna 1929 Dean’s Rag Bookin kanssa. Dean’sin Mikki Hiiri -tuotanto törmäsi kuitenkin toiseen maailmansotaan ja pula-aikaan. Lisenssistä luovuttiin 1950-luvulla.
Yhdysvalloissa ensimmäiset Mikki-pehmot valmisti vuonna 1930 Charlotte Clark ja vuodesta 1934 lähtien myös Knickerbocker Toy Co.
29. KEWPIE
Amerikkalainen kuvittaja Rosie O’Neill synnytti Kewpien 1900-luvun alussa. Ensimmäisenä se esiintyi jouluna 1903 Ladies Home Journal -lehdessä.
Rose O’Neill on kertonut, kuinka pienet pulleroiset hahmot ilmestyivät hänen luokseen päivätorkkujen aikaan. Ne tanssahtelivat hänen ympärillään ja esittelivät itsensä Kewpieksi. Kewpie ei siis ole yksi vaan monta!
Nimi Kewpie juontaa juurensa sanasta kupido, ollen sen lapsellinen diminutiivi. O’Neill painotti, ettei hän suinkaan keksinyt Kewpietä, vaan ainostaan esitteli sen yleisölle. Hänen omien sanojensa mukaan Kewpie on eräänlainen pieni ja pyöreä keijukainen, jonka tarkoituksena on opettaa ihmisiä olemaan kilttejä ja hilpeitä yhtä aikaa. Kewpien tunnistaa tukkatöyhdöstä ja masusta ja hymystä. Kewpie rakastaa maailmassa eniten kilttiä ja nauravaista lasta.
Kewpiestä tuli niin suosittu, että siitä muotoiltiin nukke. Ensimmäinen copyright on päivätty 17.12.1912, ja patentti 4.3.1913. Nukketuotannon aloitti saksalainen Kestner & co., jolla oli valmiiksi hyvät liikesuhteet Yhdysvaltoihin. Nuken suosio räjähti käsiin, ja kohta selvisi, ettei Kestner kykenisi vastaamaan kysyntään. Kovimman Kewpie kuumeen aikana noin 30 posliinitehdasta oli valjastettu niiden tuotantoon Saksassa. Kun ensimmäisen maailmansodan aikaan kauppasuhteet Saksan kanssa tyrehtyivät, alettiin Kewpietä valmistaa sen kotimaassa USA:ssa. Nukkejen kysyntä oli kova, ja nukkeja valmistivat lisensseillä useatkin amerikkalaiset nukketehtaat. Paitsi kompona (composition), nukkeja syntyi myös muovista ja vinyylistä.
Aidolla ja alkuperäisellä Kewpiellä on pienet siniset siivet niskassa, koska alkuperäinen hahmohan lentää. Kewpie-tyyppisiä posliinihahmoja ja nukkeja on tehty muitakin, mutta siivet puuttuvat niistä.
Nykyään Kewpie on suosittu Aasiassa, ja Japanissa se esiintyy einestehtaan keulakuvana. Muovinen Kewpie on ollut suosittu kylpynukke myös monien suomalaisten 1980-luvun lasten leikeissä.
30. BONZO
Bonzo on monille tuttu lasten lorusta ja kotona ommelluista punkeroista lelukoirista. Bonzon silmät pyörivät päässä ja korvat heiluvat iloisesti – ja mikä tärkeintä – Bonzolla on lerputtava punainen kieli. Bonzoa rakastavat niin aikuiset kuin lapsetkin.
Alunperin velmu koirankuonolainen, Bonzo, syntyi Englannissa George Studdyn (1878–1948) kynästä sotien välisenä aikana. Bonzo edustaa samaa sukupolvea kuin Pat Sullivanin Amerikassa synnyttämä Felix-kissa. Mikki Hiiri on näitä kahta hiukan nuorempi – kun Mikki syntyi vuonna 1928, oli Bonzo-kuume jo levinnyt Atlantin toisellekin puolelle.
Vuonna 1918 englantilainen The Sketch -lehti kiinnostui The Studdy Dog -piirroksista. Lehti halusi julkaista niistä kuuden kuukauden mittaisen sarjan. Sarja osoittautui niin suosituksi, että sitä jatkettiin ilman katkosta. Hahmo kehittyi hiljalleen koirasta sarjakuvahahmoksi. Yleisön vaatimuksesta hahmolle piti saada nimi. 8.11.1922 this week’s Studdy muuttui muotoon this week’s Bonzo. Yllättävää kyllä, nimi oli George Studdylle yhdentekevä: Bonzo-nimi keksittiin lehden toimituksessa. Bonzo ei myöskään edusta mitään olemassa olevaa koirarotua. George Studdylla itsellään oli Ben-niminen cockerspanieli, ja hänen rouvallaan Blanchella oli kiinanpalatsikoira nimeltään Chee Kee. Perheessä oli erikoinen tapa hankkia aina uusi samanlainen koira edesmenneen tilalle ja nimetä se edellisen mukaan.
Ensimmäinen Bonzo-animaatio oli nimeltään A Sausage Snatching Sensation, joka sai ensi-iltansa Lontoossa erään elokuvan alkufilminä 14.10.1924. Elokuvan ihmemaassa Amerikassa Felix-kissa oli jo filmitähti. Bonzo-animaatio puolestaan aloitti eurooppalaisen animaation buumin.
Bonzo on toiminut ahkerasti myös mainoskoirana. George Studdy oli tupakkamiehiä, niinpä oli Bonzokin. Vuonna 1925 se tuprutteli Piccadilly Circuksella jättimäisessä valomainoksessa tupakkaa. Lehtien sivuilla se on mainostanut milloin partakoneenteriä tai mustaa emalimaalia. Söpö koiranpentu ei ollut ihan viaton mainostaessaan savukkeita tai juopotellessaan, mutta kuitenkin se pehmoeläimenä lohduttaa ja ilahduttaa pirteällä olemuksellaan.
Bonzo tuotteistettiin tehokkaasti. Mitä tahansa suklaamuoteista pöytäkelloon löytyi Bonzona. Valentine’s Postcards of Dundee iski kultasuoneen Bonzo-postikorteilla. Ensimmäiset samettiset Bonzo-pehmoeläimet valmistivat Chad Valley ja Dean’s Rag Book Comapany Englannissa. Selluloidista tehtiin figuureja sekä Japanissa että Saksassa.
SUOMENLINNAN LELUMUSEO – PIENI ON OLLUT MEILLE SUURTA JO VUODESTA 1985
Ylpeinä esittelemme teille yksityisen kokoelman vanhoja leikkikaluja aina 1830-luvulta Neuvostoliiton romahdukseen saakka. Lelumuseon perusti vuonna 1985 taiteilija ja antiikkikauppias Piippa Tandefelt (1939-2024). Museo kokoelmineen on ollut hänen tyttärensä Petra Tandefeltin (s.1966) hoidossa vuodesta 2003 lähtien.
Museo toimii toiminimellä, ja on 100% omarahoitteinen. Olemme huikean onnellisia kaikista asiakkaistamme, ja arvostamme suuresti myös henkistä tukea. Iloiset asiakkaat ovat parhaita myyntiagenttejamme. Toivomme, että nautit vierailustasi suloisessa museossamme!
Lelumuseo
Suomenlinna C 66,
00190 Helsinki, Finland